torstai 2. elokuuta 2012

Oho. Puhuminen auttaa.

Olen lukenut keskustelupalstoilta paljon siitä, kuinka lapsettomuudesta kärsivät katkeroituvat ja eristäytyvät niistä läheisistään joilla on lapsia. Välillä toki kaikkien vauvailut ahdistaa ja varsinkin ei niin läheisten ihmisten hehkutus katkeroittaa. Minulla on kuitenkin ollut se onni, että sisarusteni ensimmäiset lapset putkahtivat maailmaan ennen kuin ehdin aloittaa oman lapsettomuuteni käsittelyä. Niin ehdin jo rakastua, eikä siihen väliin enää suru mahdu. Mikään ei voisi korvata tällä hetkellä sitä, että saan rakastaa noita lapsia. Suuri helpotus on ollut myös se, että olen oppinut nyt jakamaan tätä asiaa ja ihanat lapselliset ystäväni ovat osoittaneet ymmärtävänsä ja tukevansa meitä. Sitten kun tulee se päivä, ettei jaksakaan nähdä ketään, on ehkä ystävienkin helpompi ymmärtää selitykset. Yritän vielä muistuttaa itseäni tarpeeksi usein siitä, että jos en itse jaksa jakaa toisen asioita, en voi olettaa hänen jakavan kaikkia minun asioita.

Toivon kovasti, että tän matkan aikana en hukkaa noita ystäviäni. Ehkä sitten joskus mun oma lapsi kysyy, että milloin mä äiti oikein pääsen sinne kummitätille yökylään ja tajuan että olen onnistunut pitämään tarvittavat ihmiset elämässäni.

Jännittäen otin myös yhteyttä anoppiini ja vihdoin kerroin tilanteestamme. Tein sen kirjeitse, koska se tuntui helpoimmalta. Pelkäsin hössötyksen ja yleisen stressin leviävän siihen sukuhaaraan, koska toiveet ja paineet ovat olleet miehen puolen suvulta kovat. Lapsenlapsia kun ei vielä suvussa ole. Iloiseksi yllätyksekseni huomasin, että vastaanotto olikin parempi kuin osasin toivoa. Anoppi tuli kylään ja ensimmäisenä halasi minua ja sanoi miehelleni, että nyt hän on varma, että mieheni on valinnut parhaan mahdollisen elämänkumppanin. Sen jälkeen asiasta keskusteltiin avoimesti ja selkeästi tuli esille, että meitä autetaan kaikin mahdollisin tavoin, mutta annetaan oma rauha nyt käydä tätä asiaa läpi.

Kyllä siis voin todeta, että oikeasti puhuminen auttaa. Vaikka ensin ajattelin, ettei ihmisille kertominen mitään muuta, niin väärässä olin. Ehkä se avoimuus onkin ainoa keino pitää nämä ihmiset tässä meidän lähellä.

Taidan tänään myös kaivertaa syvälle mieleeni, että harvoin jää tyhjäksi sellainen syli, jolla on taito rakastaa.
Ja sinulle vertaiseni: Puhu ystävälle. Tai kirjoita. Välillä sure yksin, mutta älä kadota heitä kokonaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti